Tuija Lehtisen verkkaviikko

19.03.2011

Kirjailija Tuija Lehtinen harrastaa monenlaista liikuntaa – suunnitelmissaan.

Lajikokeilujen konkari

Maanantai

Heti aamusta alkaa päässäni soida vanha Hectorin biisi: ”Maanantai ei mittää, tiistai ei mittää, keskiviikko, torstai ei mittää…” Viikonpäivien jälkeen laulu jatkuu: ”Tammi­kuu ei mittää…”

Melko masentava aamuun havahtuminen. Kaipaan auringon valoa ja kirkkaan sinistä taivasta, mutta talvi on päällä. Marraskuu ei mittää – se pitää kyllä nykyisin paikkan­sa. Iän myötä olen huomannut alkavani kärsiä pimeistä kuukausista, ja marraskuu on pahin. Kuin eläisi harmaassa villasukassa. Tammikuu on ”ei mittää”, mutta pakko on nousta.

Koiria masennus ei vaivaa; ne ovat sirkeinä neljällä jalalla ja ruokaa vailla. Kahvin juotuani ja lehden luettuani lähdenkin niiden kanssa tunnin käve­lylle. Pikkuhiljaa järki alkaa toimia ja työpöydän ääreen meneminen ei tunnu enää vastenmieliseltä ajatukselta.

Kirjailijan työ on yksinäistä ja puuduttavaa istumatyötä. Kun tunti toisensa jälkeen nököttää päätteen ääressä ihmis­kohtaloiden syövereissä, se alkaa tuntua ennen pitkää niin jäsenissä kuin nälän puolella. Yleensä havahdun joskus puolen päivän jälkeen mahan kurinaan ja jätän henkilöt oman onnensa nojaan. Kahvilla en elä, vaan lounaalla syön jotain nopeaa ja kevyttä valmista, kasvislettuja tai salaattia. Liian täydellä vatsalla ajatus ei juoksisikaan. Sortuisin varmaan istut­tamaan päähenkilön kalliin ravintolan luksusillalliselle ja kuvailemaan sen yk­sityiskohtaisesti. Nyt tarina jatkuu vaivatta; maanantai on jottai!

Tiistai

Edellisenä iltana luin nuortenkirjan, jossa käsiteltiin 13-vuotiaan tytön balettiharras­tusta. Siitä muistui mieleeni oma koulu­aikani ja miten pullerona tyttönä pärjäsin huonosti vähän kaikessa.

Kun olin kahdeksan kieppeillä, yksin‑huoltajaäitini ilmoitti minut balettitunneil­le. Hän halusi minun oppivan asioita, jotka eivät olleet aikoinaan hänelle mahdollisia. En muista enää, kysyikö hän kiinnostusta­ni balettiin – ehkä ei, mutta sinne tangon ääreen päädyin. Muutaman kerran kävin enkä nauttinut yhtään. Minun kroppani ei taipunut kauniisiin asentoihin, jalka ei nous­sut korkealle, ja tunsin olevani tönkkö tatti posliininukkejen seassa. Lopetin, enkä ole sen jälkeen tanssinut nuoruuden disko-hytkymisiä enempää.

Koululiikunnasta en koskaan pitänyt; olin se, joka valittiin aina viimeisenä joukkuee-seen. Jostain kumman syystä kuitenkin viih­dyin pihalla olevilla telineillä. Istuin tyyriinä alimmalla puomilla, kun taas toiset pyörivät väkkärinä ympäri korkeammalla.

Lounas noudattelee taas tuttua pikalin­jaa, mutta töiden päätyttyä nautin loput sunnuntaina paistetusta vasikanfileestä riisin kera. Fiksu nainen ostaa pyhäruuaksi ison kimpaleen hyvää proteiinia, jonka mies sitten valmistaa, eikä naisen tarvitse pähkäil­lä alkuviikon syömisiään.

Keskiviikko

Olen aina pitänyt uimisesta. Kakarana viih­dyin tuntikausia järvessä samanhenkisten ys­tävien kanssa, mutta en koskaan oppinut su­keltamaan nenä auki. Silti olen vuosien var­rella aina silloin tällöin innostunut käymään säännöllisesti uimassa. Into on kuitenkin pikkuhiljaa tyrehtynyt siihen, että kilometrin uinnin jälkeen niska on entistä pahemmin jumissa. Minähän kauhon sammakkoa koko ajan oudosti kaula pitkällä. Joskus mietin, että menisin uimakouluun opettelemaan, miten uin oikein, mutta se on jäänyt.

Vesijumppakärpänen kumminkin puraisi yhtenä syksynä, ja ilmoittauduin työväen­opiston kurssille. Siellä sirkeä vetäjä pani minut ja lauman eläkeläisiä pomppimaan altaassa, ja taas nenässä purskui epämiellyt­tävästi. Pahinta kuitenkin oli, kun piti parin kanssa työntää toista poispäin itsestään. Ja enkö saanut vastatyöntäjäksi sitkeänlaihan mummon, joka kehaisi hakkaavansa tämän tästä halkoja motin verran. Ei siinä minun muskeleillani ollut mitään virkaa. Se vesi­jumpasta. Minua varten ovat kylpylöiden ja hotellien miellyttävät altaat, missä motti­mummot eivät töniskele.

Vesijumpan muistoksi ostan hunajame­lonin, riimihärkää, salaattia ja granaattio­menoita. Niistä teen ihanan sekoituksen öljykastikkeen kera, ja mies ja minä herkut­telemme.

Torstai

Poika soittaa ja ilmoittaa tulevansa huo­menissa lomalle intistä sekä toivoo, että tarjolla olisi aimo annos maukasta murkinaa. Tietenkin sitä kokkaa mielellään, kun ei ole nähnyt jälkeläistä hetkeen. Poika oli pienenä ennakkoluuloton syöjä mutta muuttui yläas­teiässä ronkeliksi. Jauheliha eri muodoissaan oli ainoa, mikä kelpasi. Eikä tilanne ole nyt järin parempi. Monimutkaisen menun suun­nittelulta siis säästyn.

Edettyäni kesken olevassa kirjassa muu­taman sivun verran lähden kauppakeskuk­seen. Kun kerään kierrätyspahveja mukaan, huomaan sekalaisten tavaroiden joukossa likaisen sinisen vesijuoksuvyön. Taas kerran todiste harrastuksesta, johon aioin paneutua täysin rinnoin.

Vesijumpan jälkeen innostuin vesijuok­susta siksi, että sitä saattoi harrastaa omin nokin. Ostin vyön, mallailin sitä ylleni ja nakkasin sitten pyykinkuivaajan päällä olevaan koriin odottamaan neitsytjuoksua. Sieltä se päätyi aikoinaan käyttämättömä­nä sekalaislaatikkoon ja edelleen mieheni alustaksi, kun hän ujuttautui auton alle rassailemaan pohjaa. Epämukava kapine se olikin ylläni.

Sauvakävelykään ei temmannut minua mukaansa. Tuntui hölmöltä käydä lenkil­lä ensin koirien kanssa ja sitten erikseen sauvojen kera. Yhdistää niitä ei voinut; joku olisi saattanut päästä hengestään…

Myös golfbagi nököttää orpona kome­rossa. Green card on hankittu, mutta kun tässäkin lajissa suosin rauhallista menoa, muodostun pian radan tukoksi, ja väkeä lap­paa ohi. Oma mieskin ehtisi kiertää kentän kahdesti siinä, kun minä etenen tusinalla lyönnillä per väylä.

Poikaa varten ostan kilon jauhelihaa ja itselleni sen päivän pääruuaksi annoksen pasta carbonaraa. Nam!

Perjantai

Mietin työt aloitettuani, onko tämä taas sel­lainen päivä, että puhun ensimmäisen ker­ran elävän ihmisen kanssa vasta iltapäivällä ruokaostoksilla, kun kassa kysyy: ”Pankki vai visa?” Harva enää soittaa päivän aikana; on helpompi panna meili tai viesti Face-bookissa. En toki kaipaakaan häiriöitä kesken kiivaan kirjoittamisen, mutta olisi mukava vaihtaa kuulumisia useammin ääneen kuin sormilla.

Tänään otan loppuspurtin kesken olevas­sa luvussa. Tahdon viimeistellä ihmissuhde­koukeron ja päästää sankarittaren maanan­taina uusille mieslaitumille. Alan kesken kaiken miettiä, minkä verran kirjojeni naiset harrastavat liikuntaa. Joku käy joskus uimassa. Syksyn uutuuden Saimi harrasti kuntonyrkkeilyä, mutta jumpata ei ole tain­nut kukaan. Kirjojeni henkilöt ovat selvästi minun näköisiäni tässä asiassa. Mistä minä en pidä, sitä hekään eivät harrasta. Se ei kui­tenkaan estä minua ihailemasta trimmattuja urheilijoita. Sohvaperunana katson silmät säihkyen kymmenottelun komeita karjuja, ja etenkin seiväs-ja korkeushyppääjämiehet ovat jostain syystä lähellä sydäntäni.

Illansuussa kotiutuu salskea poikani ja al­kaa mättää mamman tekemiä lihapullia suu­hunsa. Se, jos mikä, on kaunista katsottavaa.

Lauantai

Tänään en tee kirjallisia töitä. Jos olisin yksin kotona ja mies jollain pitkällä työmatkalla, saattaisin sortua hommiin vähäksi aikaa, mutta periaatteeni on pitää viikonloput vapaina. Koiratkin saavat odottaa lenkille lähtöä tavallista pitempään, sillä lehteä lukiessa katson samalla aamutelevisiota. Ei ole kiire mihinkään, ja se on nautinnollista.

Poika herää joskus puolen päivän maissa ja kysyy, onko lihapullia jäljellä. Onneksi on, joten voimme miehen kanssa kokkailla omien mieltymystemme mukaan karitsanfileitä ja hasselbackan perunoita. Illalla olemme menossa oopperaan seuraamaan Puccinin La Bohèmea. Pariisilaiselle ullakolle sijoittuva traaginen rakkaustarina kiehtoo, vaikka oma lajini on musta huumori. Väliajalle on tilattu pientä suolaista ja makeaa kuohuvan juoman kera. Aina silloin tällöin tällainen arjesta irrottautuminen tekee hyvää.

Sunnuntai

Ei sitäkään mittää, jos aktiviteettejä ajatte­len. Päässä soivat vielä Puccinin musiikki ja aariat, kun lojun sohvalla sanomalehti peittonani.

Viimein tartun viikon paksuimpaan leh­teen, ja sen kanssa hurahtaa aikaa. Luen tark­kaan kuolin-ja syntymäilmoitukset, sillä olen nimien suurkuluttaja. Tähän mennessä olen kehitellyt toista tuhatta henkilöä kirjoihini, ja jottei samannimisiä esiintyisi, on pakko kirjata ylös uusia nimiä.

Kun olen selvinnyt luku-urakasta, alan harkita koirien lenkittämistä. Olisi hauskaa lähteä yhdessä miehen kanssa kävelyttämään koiria, mutta se ei onnistu. Jostain syystä ne alkavat kilvoitella huomiostamme ja tempoa ja repiä ja räyhätä. Silkkaa kärsimystä. Niinpä koirien ulkoiluttaminen on minun yksityinen juttuni. Ja ehkä näin on hyvä, sillä enhän minä ilman niitä saisi itseäni säännöllisesti liikkeelle. Siunatut koirat!

Niin, olen minä yhdessä asiassa ollut lapsena hyvä. Naruhyppelyssä, ja varsinkin kahden narun pyörityksessä tikutin vaikka kuinka kauan!

Teksti Tuija Lehtinen Kuvitus Anu Nieminen

Avainsanat: Green card, La Bohème, Puccini, Tuija Lehtinen, Verkkaviikko

VERKKAVIIKKO