Blogi: Väsyttää

05.11.2011

Saara Takku on 19-vuotias insinööriopiskelija. Hän harrastaa metsästys- ja koiraurheilua hyperaktiivisen paimenkoiran kanssa. Heinäkuussa Saara aloitti armeijassa. Riittääkö urheilullisen mimmin kunto alokkaalle?

Väsyttää

Peruskoulutuskauden aikana uni tuntui olevan vähissä kaikilla. Varsinkin metsäöiden kipinävuorot tai yöt apulaispäivystäjinä verottivat normaaleja kahdeksan tunnin yöunia, jotka jo sinällään olivat minulle ja monelle muulle liian vähän. Kun on siviilissä tottunut nukkumaan kymmenen tuntia yössä, ja viikonloppuöisin kuusitoista tuntia, on kahdeksan tuntia siihen nähden aika vähän.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen alkoi esiintyä eräänlaista sammahtelua. Aina kun harjoituksista oli taukoa ja pääsi istumaan, silmät alkoivat sulkeutua kuin itsellään. Jos tuvassa sai hetken istua paikallaan ennen seuraavaa harjoitusta, uni otti vallan alta aikayksikön. Oppitunnit olivat helvettiä. Hiljaisessa luokassa paikallaan istuminen nukahtamatta tuntui mahdottomalta tehtävältä. Tunkkainen ilma ei auttanut asiaa laisinkaan. Keksimme kaikenlaisia kikkoja. Pidimme kirjaimellisesti silmiämme auki sormin, osa kaatoi salaa energiajuomaa kenttäpulloonsa, osa läimi itseään kämmenellä kasvoihin ja nipisteli itseään.

Tietenkin joku sitten kuitenkin torkahti, jolloin hurjistunut alikersantti juoksi luokan eteen karjaisemaan ”LUOKKA!”, jolloin jokainen ”jäpittää” samoin kuin ulossiirtymisissä. Herätys jatkui yleensä käskyllä ”YLÖS!”, jolloin seisoimme kaikki asennossa ja odotimme lupaa istuutua alas. Välillä seisoimme pitkiäkin aikoja rangaistuksena nukkumisestamme. Vähitellen opimme tökkimään vieruskaveria kynällä kylkeen aina tämän pään nuokahtaessa.

Raikas ulkoilma ei toisaalta auttanut asiaa paljoakaan. Harjoitustauoilla tetsari muuttuu äkkiä tyynyksi, joka pään alla uni maistuu väsyneelle taistelijalle. Taistelijatutkinnon rasteille jonottaessani nukahdin peräti kahdeksi tunniksi, kun muut jonottajat eivät olleet vaivautuneet minua herättämään vaan olivat tyynesti kulkeneet ohitseni. Ei sillä että se olisi minua haitannut, vähän vain nauratti jälkeenpäin kun kello oli yhtäkkiä kulkenut eteenpäin useita tunteja.

Mosaleirin jälkeen jotkut pojista kertoilivat jopa nukahtaneensa seisaalleen. Oli vaikea uskoa, vaikka tiesin pystyväni itsekin jo nukahtamaan minne sattuu. Tämäkin tuli todistettua mahdolliseksi nukahdettuani eräässä asetarkastuksessa suorille jaloille. Heräsin vasta luutnantin huutoon ”Ottakaa mallia tuolla rivin päässä liikkumattomana seisovasta naistaistelijasta!” Kyllä vähän nolotti saada kehuja nukkumisesta, luutnantti ei ollut huomannut suljettuja silmiäni ja nuokahtanutta päätäni.

Erikoiskoulutuskaudella tämä nukahtelutaipumus alkoi tehdä elämästä helvettiä. Kun on oppitunteja aamusta iltaan, ei hereillä pysyttely muutu yhtään helpommaksi. Ikkunat pidettiin auki, jotta ilma olisi viileää ja raikasta ja olisimme edes hieman virkeämpiä. Ei vaikutusta. Tykistökoulun pehmeillä tuoleilla sen sijaan oli nukahtamista edesauttava vaikutus. Jossain vaiheessa opettajat kyllästyivät karjumaan ”LUOKKA!” ja ainoastaan päästivät meidät tauoille tasaisin väliajoin, jotta saatoimme kulkea pihalla ympyrää ja valmistautua seuraavaan unettavaan oppimistapahtumaan.

Ihme kyllä selvisin läpi kaikista lääkintämiesten kirjallisista kokeista, joskin uusimaankin jouduin. Myönnän nukkuneeni tunneilla välillä pitkäänkin, kun kukaan opettajista ei huomannut tai vaivautunut minua herättämään. Omituisinta oli, että unisuus ei vähentynyt yhtään, vaikka koulutus ei ollutkaan enää yhtä rankkaa kuin p-kaudella. Ehkä ruumiini vain tottui siihen, että rasitustaso on sen verran korkea, että on yritettävä kerätä kaikki se uni mikä on tarjolla.

No, ainakin yksi armeijalegenda on todistettu oikeaksi. Taistelija oppii nukkumaan aina tilaisuuden tullen.

Avainsanat: Inttimimmi, Saara Takku