Blogi: Lämärileiri

11.11.2011

Saara Takku on 19-vuotias insinööriopiskelija. Hän harrastaa metsästys- ja koiraurheilua hyperaktiivisen paimenkoiran kanssa. Heinäkuussa Saara aloitti armeijassa. Riittääkö urheilullisen mimmin kunto alokkaalle?

Lämärileiri

Lääkintämieskoulutuksemme huipentui maanantaista perjantaihin kestävään lämärileiriin, jossa harjoittelimme lääkintämiehen taitoja käytännössä. Kylmässä sadesäässä kokosimme telttoja joukkosidontapaikalle, ensihoitopaikalle ja sidontapaikalle uudelleen ja uudelleen. Harjoittelimme käyttämään aggrekaatteja ja kokoamaan makkipakin, tai paskalaatikon, jonka nimi kertoo kaiken tarvittavan. Vietimme aikaamme myös evakuoiden, mikä kohottaa mielialaa harvassa taistelijassa. Harjoittelimme jopa hyökkäys- ja puolustustaistelua, mihin me lääkintämiehet emme usein vaivaudu.

Kokonainen päivä oli omistettu pelkästään taktiselle ensiavulle, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että kannoimme haavoittuneita vaarallisemmalta alueelta turvallisemmalle alueelle ja paikkasimme kullakin vyöhykkeellä mitä pystyimme. Toisin sanoen, vihollistulen alla haavoittuneelle kietaistaan vain kiristysside, minkä jälkeen tämä vedetään, raahataan ja lopulta kannetaan alueelle, jolla vammat voidaan hoitaa vailla pelkoa lyijymyrkytyksestä. Ei ole aina mikään helpoin homma kantaa isoa miestä turvaan, mutta oikeaoppisella palomiesotteella taistelija siirtyy jopa pienen tytön voimin. Rankkaahan se on, mutta tärkeintä on saada haavoittunut turvaan kenenkään henkeä vaarantamatta.

Huippukohtana koko leirissä oli torstain paarimarssi ja seuraavan yön tilanneharjoittelu. Jälleen ikimuistoisimpia hetkiä armeija-ajastani, joista kertomalla tulen pelottelemaan tulevia alokkaita. Paarimarssi oli nimittäin koetus. Ehkä jopa kovin haaste tähän asti. Viiden hengen ryhmissä kannoimme vanhoilla puisilla paareilla ”potilaita”, eli hieman raskasrakenteisempia kuskipatterin edustajia, viiden kilometrin matkan metsästä kasarmille. Aikaa oli tähän touhuun varattu kolme tuntia, mutta meidän ryhmämme teki ylpeästi kaikkien aikojen hitausennätyksen kolmella ja puolella tunnilla.

Tosin, selityksenä voin mainita että pikkuisen kuskimme elopaino auttoi meitä särkemään yhdet paarit, ja meille toimitetut korvaavat paarit onnistuimme hajottamaan ihan itse. Mutta yhden paarinvaihdon jälkeen totesimme yksimielisesti että emme enää soita uusia paareja vaan kannamme kuskin kassulle rikkinäisillä, kun matkaakaan ei ollut enää kovin merkittävästi. Pääsimme kuitenkin perille, ja olin hurjan ylpeä ettemme luovuttaneet, vaikka mieli olisi välillä tehnyt. Palkinnoksi saamamme lämmin suihku kruunasi koetuksen, ja mieli oli loistava, vaikka paaria kantaessamme en ajatellut yhtä ylevästi.

Heti suihkusta päästyäni minut kuitenkin kuljetettiin takaisin leiripaikalle. Alkoi tilanneharjoittelu. Aiemmissa paarimarssiryhmissämme jakauduimme eri hoitopaikoille ja kuskit toivat paikalle potilaita joita kannoimme sisälle telttoihin paikattavaksi. Harjoitus oli ihan mielettömän hieno, vaikka potilaat välillä kasautuivatkin sidontapaikalle (sp), ja jatkohoitopaikat eli joukkosidontapaikka (jsp) ja ensihoitopaikka (ehp) jäivät välistä pitkäänkin ilman potilaita.

Yksi hauskimmista osuuksista oli myös jsp:n vartioinnin suorittaminen. Ylpeänä kerron, että olimme ainoa ryhmä joka ei joutunut sissien vangiksi. Myös potilaita ja sissejä näyttelevillä sotilaskeittäjillä oli hauskaa, he muun muassa varastivat teltoistamme tavaraa ja tekivät taitavia väijytyksiä vartiointiryhmille. Myös aggregaatin terrorisointi katkaisi meiltä sähköt useasti, mutta siitä saimme kiinni pirullisen kenttäsairaanhoitajan, joka avusti sissejä aikansa kuluksi.

Potilaiden maskeeraukset olivat hienoja, varsinkin keskiyön pimeydessä. Sidontapaikalla ollessamme löysimme maassa karjuvan taistelijan jolta oli irronnut koko käsivarsi. Sen näyn tulen muistamaan ikuisesti, väsyneisiin aivoihini potilaan näyttely meni täydestä.

Sidontapaikalla nähtiin myös stressitilanteiden toimintamallit, ja itse mokasin siellä aika pahasti. Taistelustressipotilasta näytellyt kenttäsairaanhoitaja lähti karkuun ja asiaa suuremmin ajattelematta nappasin hänet kiinni voimankäyttökurssilla opetetuin ottein ja raahasin takaisin telttaan. Olin kuljettanut potilasta koko matkan ennen kuin tajusin mitä ryhmäni muut lämärit minulle huusivat; ”Takku irti siitä potilaasta, et sä sitä noin voi kuljettaa, se on potilas eikä mikään rikollinen!”. Mutta oppia ikä kaikki, muun muassa se, että potilaisiin ei käytetä voimaa.

Jälkeenpäin on kyllä pakko todeta, että upea leiri, vaikka välillä vähän väsyttikin. Jo yksin tämän takia kannatti tulla armeijaan.

Avainsanat: Inttimimmi, lääkintämies, Lääkintämieskoulutus, Lämärileiri, Saara Takku