Anu Sinisalon verkkaviikko

18.11.2011

Näyttelijä Anu Sinisalo yrittää päästä liikkeelle, vaikka jalassa on rivi niittejä ja maailman suosituin nähtävyys.

Eiffel-torni väärinpäin

Maanantai

Nukun kahdeksan tyynyn kanssa, vähän kuin prin­sessa sadussa Prinsessa ja herne. Herään tunnin välein tuskaisaan oloon ja pöyhin tyynyjä erilaisiin ja eri kor­kuisiin kasoihin ja odotan, että seuraava päivä nousisi mahdollisimman pian!

Unen ja valveen rajamailla ajatukset kieppuvat kah­den viime päivän tapahtumissa. Miten kaikki muuttuu odottamatta, silmänräpäyksessä.

Mönkijän oli tarkoitus pysähtyä, mutta se jatkaa vaan matkaa ja tajuan roikkuvani sen perässä. Tömsähdys. Makaan mättäällä, kulkupeli rotkottaa vieres­sä. Käyn mielessäni itseni läpi. Kaikki paikat kunnossa paitsi polvi, joka tuntuu olevan irti reidestä ja säärestä. Ai, se on mennyt varmaan sijoiltaan. Kahden vuoro­kauden kuluttua se on leikattu, sääriluun murtuma levytetty ja raudoitettu. Röntgenkuvassa murtuma­kohta näyttää Eiffel-tornilta väärinpäin.

Tiistai

Opettelen kävelemään keppien varassa ja yhdellä ja­lalla. Olen hidas kuin etana, ja koipi syttyy tuleen heti, kun se sojottaa maata kohti. Huojun kuin vasikka, joka nousee seisomaan ensimmäistä kertaa. Äkkiä takaisin sohvalle turvaan. Olen vanhempieni hoteissa heidän kesämökillään.

Höpötän kaikkea kaunista uudelle jalalleni, jotta se sopeutuisi nopeasti uuteen rautaiseen ystäväänsä. Polven kummallakin puolella kulkee kaunis niittirivi. Katu-uskottava, sanoisin.

Keskiviikko

Haemme minulle kulkupeliksi pyörätuolin. Nyt kun pääsen rullailemaan, olo ja mieli tuntuvat omilta.

Pääsen ihmisten pariin, ja olen innoissani kuin lapsi, joka on Linnanmäellä ensimmäistä kertaa. Menemme äidin kanssa torikahville. Aurinko paistaa, ja puheenso­rina saa hymyn nousemaan kasvoilleni. Äidin kasvoilla sen sijaan häivähtää huoliryppy, kun hän näkee ihmis­paljouden. Minua ei huoleta, sekaan vain! Berliinin­munkki ja hyvä kahvi maistuvat jo kielen päällä.

Toriherkkujen jälkeen päätämme lähteä vaatekau­poille. Ihanaa päästä pitkästä aikaa hiplaamaan vaattei­ta. Se on terapeuttisempaa kuin ostaminen.

Tutkimme äidin kanssa, kuinka pääsemme sisään pyörätuolin kanssa. Tarjolla on viidet rappuset, ei luiskaa: ei siis tänne. Hyvästelen kaihoten ikkunassa roikkuvan mekon.

Seuraavassa kaupassa on luiska näkyvissä, ja in­nostun jo. Luiskan edessä on valtava kukka-asetelma, jonka äitini toiminnan ihmisenä raahaa syrjään. Luiska on kuitenkin liian kapea sporttiselle pyörätuolilleni. Emme olisi sinne halunneetkaan. Kukka-asetelma saa jäädä paikoilleen.

Kolmanteen kauppaan pääsemme sisään. Äiti irrot­taa otteensa tuolista, ja rullaan itseni täyteen ahdet­tujen vaaterekkien väliin innosta puhkuen. Tuolista törröttävä jalkani jää kiinni roikkuvaan helmaan, ja löydän itseni vaatekasan alta. Yritän nostaa vaatteita takaisin huonolla menestyksellä. Ympärilläni ei näy ketään, kuka voisi auttaa. Jätän vaatteet lattialle myt­tyyn, ja rullaan nolona pois.

Äiti huutaa minua, ja huhuilen hänelle takaisin. Tajuan, että äiti ei voi nähdä minua, koska olen niin matalalla. Päätän hankkia pyörätuoliini lastenpyörään tarkoitetun huomioviirin.

Torstai

Makaan terassin sohvalla kinttu taivasta kohti ja katse­len järvelle. Vaikka olen tuijotellut samaa maisemaa iät ja ajat, se aina vain kiehtoo minua.

Koirani Pinja nukkuu viereisellä tuolilla vällyjen välissä. Minuun iskee kaipuu päästä koiralenkille metsäntuoksuun. Nappaan kepit ja houkuttelen koiran mukaani. Teputtelen pihamaalla hissukseen ja nautin voitonriemuisena pienestä itsenäisyyden askeleesta. Koira taitaa vähän ihmetellä verkkaista rytmiäni.

Yhtäkkiä joku öttiäinen pörähtää koiran kuonon eteen, ja koira ampaisee tunkeilijan perään. Koiran remmi sotkeutuu keppieni ympärille. Heilun kuin heinämies yhdellä jalalla ja yritän saada remmin pois keppien seasta. Tasapainonäytökseni saisi vanhan akrobatianopettajani ylpeäksi!

Liikuntayrityksistä huolimatta murtuneen koiven reisi kuihtuu kuihtumistaan. En ole koskaan ollut kovin ilahtunut kohtuumuhkeista reisistäni. Nyt huomaan rakastavani ja arvostavani tervettä jalkaani ja sen muotoja.

On hassua huomata, että vaikka elämä on nyt staat­tista, koko ajan tapahtuu jotain. Muutos on ihanan väistämätön.

Perjantai

Äiti oli kerännyt ison kipollisen metsämansikoita aamulenkillä koira kanssa. Mikä makea kesän tuoksu! Lapsena mummi opetti keräämään metsämansikat punaiseksi helmirivistöksi heinänkorteen. Nautiske­len hitaasti luonnonjogurttia ja mansikoita. Tämäkö on sitä paljon puhuttua slow lifea?

Äiti tulee terassille paljujen ja kippojen kanssa ja sanoo, että nyt on kauneuspäivä. Olen varmasti aika ränsistyneen näköinen. Istumme äidin kanssa ja huljutamme varpaitamme aromaattisessa suolakyl­vyssä. Työnnämme edellisillan teelehdet nailoniseen polvisukkaan ja panemme sukan kipeään kinttuuni. Nauramme vatsat kippurassa, että nythän se jalka varmasti jo parani. Lakkaamme kynnet, ja lopuksi nypimme vielä kulmakarvat.

Tunnen oloni niin voimakkaaksi, että päätämme lähteä naisissa illalla teatteriin. Teatterissa on vapautu­nut tunnelma, vähän kuin me kaikki olisimme retkel­lä. Joku hipaisee varvastani. Nainen hymyilee minulle lämpimästi ja toivottaa onnea. Esitys on hauska, ja pääsen muihin maailmoihin ja unohdan itseni.

Esityksen jälkeen on nälkä, ja päätämme mennä syömään. Odottelen pihalla koiran kanssa, kun äiti käy tarkistamassa, onko ravintolassa tilaa ja pääseekö sin­ne pyörätuolin kanssa. Rullaan tuolia hiljaista vauhtia koira vierelläni. Edessä on loiva alamäki. Koira lähtee vetämään mäkeä alas innoissaan uusista hajuista. Pyö­rätuolin vauhti kiihtyy, mutta tyssää onneksi, kun äiti ottaa kahvoista kiinni. Tunnen oloni typeräksi. Enkö voisi oppia yhdellä kertaa?

Energinen päivä kostautuu yöllä tuskaisena särkynä.

Lauantai

Köllöttelen terassin sohvalla, josta on muodostunut päivittäinen tukikohtani. Katselen kateellisena, kun talonväki kirmaisee löylylämpimänä peilityyneen jär­veen. Höpöttelen koivelleni, että kyllä mekin vielä joku päivä, viimeistään ensi kesänä.

Pystyn jo istumaan, tai sanotaanko, että istuminen ei enää satu. Ei sitä tule ajatelleeksi, että istuminen voi olla niin ihmeellistä. Kummatkin jalat maassa, selkä suorana, niin kuin muut. Naurattaa.

Olo on hiukan uhmakas, joten otan kepit ja lähden talonympäryslenkille. Ennätykseni tähän mennessä on kolme kierrosta. Päätän hiljaa mielessäni könkätä aina­kin viisi kierrosta. Lysähdän uupuneena takaisin terassin sohvalle kolmen ja puolen kierroksen jälkeen. Lupaan keholleni kuunnella sen hitautta ja toipumisen tarvetta.

Kuin palkinnoksi lupauksestani pääsen veneretkel­le. Ihanaa! Aurinko porottaa taivaalta ja tuuli sekoittaa hiukset takkuun. Nostan koipeni penkin selkänojalle tuulettumaan ja antaudun veden tuoksulle.

Illalla sängyssä ihmettelen oudon tuntuista kuu­mottavaa hieman punottavaa niittirivistöäni, kunnes tajuan kinttuni saaneen aurinkoa.

Sunnuntai

Aamulla oloni on rauhallinen. Luontokin on hiljaa. Silloin tällöin rannasta kuuluu kalojen loiskahduksia ja joku minulle tuntematon lintu laulaa yksitoikkoista lau­luaan. Moottoriveneen putputus kaikuu järvenselän yli.

Nyt alan jo vähän tuntea jalkaani, eivätkä uudet tuntemukset enää pelota. Ymmärrän jo, että turvotus jalassa ei tarkoita sitä, että se on tulehtunut tai että se ei luudu tai että en enää ikinä kävele kunnolla.

Tajuan myös, että pyörätuoli on käytössäni vain väliaikaisesti. Monta kertaa olen ajatellut kiitollisena, että olen tuolissa todellakin vain käymässä. Muita pyörätuolissa istujia olen alkanut moikkailla suurella kunnioituksella.

Onnettomuuden jälkeen tunteet ovat ailahdelleet mahanpohjia kutkuttavasta naurusta lohduttomaan itkuun. Ennen kaikkea maailmankuvani on avartunut melkoisesti. En ole enää sama ihminen kuin ennen onnettomuutta.

Teksti Anu Sinisalo Kuvitus Anu Nieminen

Avainsanat: Anu Sinisalo, Verkkaviikko

VERKKAVIIKKO