Blogi: Metsäruokaa!

24.11.2011

Saara Takku on 19-vuotias insinööriopiskelija. Hän harrastaa metsästys- ja koiraurheilua hyperaktiivisen paimenkoiran kanssa. Heinäkuussa Saara aloitti armeijassa. Riittääkö urheilullisen mimmin kunto alokkaalle?

Metsäruokaa!

Olen aiemminkin jo maininnut puolustusvoimien muonituskeskuksessa tarjoiltavista aterioista. Lähinnä sen, että niitä on usein ja ruokaa on paljon. Nyt tilanteeseen on alkanut jo tottua, mutta pakko silti myöntää, että sitä ruokaa todella on paljon. Mutta pakkohan meidän onkin syödä, että jaksamme, vaikkei rasitustaso enää ole lähelläkään peruskoulutuskauden tasoa.

Armeijan kuntokuurilla ja ruokavaliolla on ollut mielenkiintoisia vaikutuksia. Usea nuori mies kertoo laihtuneensa kymmenenkin kiloa, joskin olen tavannut myös yhden joka kertoo lihoneensa yhtä paljon. Meissä tytöissä muutos on ollut pienempi, tupakaveri mainitsi painonsa nousseen neljällä kilolla vaikka vaatteet olivat alkaneet roikkua päällä, itselläni paino on laskenut saman verran. Armeijavaatteiden kokokin on jo pienentynyt kahdella numerolla.

Keittäjien työ ei liene helppoa heidän ahtaessaan ruokaamme hirmuisia määriä proteiinia yrittäen silti pitää maun lähes syömäkelpoisena. Kasvissyöjäystäväni saa nauttia mitä omituisempia virityksiä keittäjien taiteillessa hänen ruokaansa sopivaa ravintoarvoa. Pääasiassa muonituskeskuksen kasvisruoka tuntuu koostuvan tofusta, jonka ympärille on kääritty salaatinlehti tai jotakin vastaavaa näyttämään vihreältä.

Mutta leiriruoka onkin sitten jo oma lukunsa. Metsässä kulutamme kaloreita paljon enemmän kuin kasarmilla. Rasvaisesta ruoasta huolimatta painoni on joka leiriviikon jälkeen pudonnut kilon, minkä tosin syön pian takaisin muonituskeskuksessa ja sotilaskodissa. Leiriruoka tuntuukin itsestäni suorastaan vastenmieliseltä, vaikka sotilaskeittäjät parhaansa yrittävätkin. Pojille ruoka sen sijaan tuntuu maittavan paljon muken ruokaa paremmin.

Metsäateriat tuntuvat koostuvan lähinnä öljystä, jonne on heitetty metvurstia sekaan ja kirjoitettu päälle ”keitto”. Tämä ei ikävä kyllä ole vitsi, vaan joka ainoa leiriateriamme on nimestään huolimatta keittoa sekaan kaadetun öljyn muodostaessa liemen. Ruuassa kuitenkin on se mitä pitääkin, rasvaa ja kaloreita, ja sen avulla jaksamme kasata telttoja ja pitää päämme kasassa sadesäällä.

Metsäaterioissa on mukana aina myös jälkiruokaa, jotta saamme verensokeriamme kohotettua tarpeen mukaan. Lakritsipatukka, suklaavanukas tai paketillinen rusinoita valaisevatkin väsyneen taistelijan mieltä uupumuksen keskellä, joten näillä jälkiruoilla saattaa olla myös psykologinen merkitys.

Aterioiden ravintoarvo kyllä näkyy ja tuntuu. Välillä minulta on leirien aikana tultu kysymään vitamiinipillereitä, sillä osaan taistelijoista pelkkää rasvaa sisältävä ruoka vaikuttaa lähes välittömästi. Iho ja kynnet alkavat hajoilla ja naama alkaa kukkia finneistä. Osasyynä tähän saattaa olla myös peseytymismahdollisuuden puute, mutta uskon myös ruuan vaikuttavan jonkin verran.

On pakko myöntää että metsässä vietetyt päivät rakentuvat ainakin itselläni lähinnä syömisen ympärille. Ajankulun lasken neljän aterian mukaan ja niistä mittaan paljonko on aikaa ennen kuin pääsen lämpimään telttaan nukkumaan. On upeaa kun saa pysähtyä hetkeksi vain istumaan puun juurelle nauttimaan lämpimästä ruuasta. Ja vaikka aiemmin mainitsinkin ettei leiriruoka ole maultaan mitään parhainta, täytyy myös todeta, että nälkäisenä metsäläisenä söisin paljon pahempaakin ruokaa vailla ongelmia. Pienenä miinuksena on jonotustapahtuma, ja aina metsästä palattuamme muonituskeskuksessa syömistä osaa kyllä arvostaa.

Metsäruokailuissa näet joudumme jonottamaan korkeassa polviasennossa viiden metrin välein ja ilmasuojassa, eli siis puun juurella. Jonot muodostuvat hurjan pitkiksi jos ruokaileva joukko on yhtään suurempi. Mielialaa ei nosta myöskään se, että puiden välit tulisi juosta, jotta tapahtuma saataisiin suoritettua mahdollisimman joutuisasti. Nälkäinen taistelija on muutenkin vihainen, jonottaminen ja juoksuttaminen menee jo turhaksi piruiluksi.

Kyseenalaista mielenkiintoisuutta ateriointiin tuo myös pakki. Peltinen astia tulisi pestä joka aterian jälkeen tai loppuleiristä siellä alkaa olla jo omaa proteiinilähdettä homesienen muodossa. Hygienian huippuluokkaa ei edusta myöskään lusikkahaarukka, jota säilytämme rintataskussamme ja nuolemme sen puhtaaksi joka aterian jälkeen. No, vastustuskyky ainakin paranee. Käsien desinfiointikaan ennen ruokailua ei tunnu aiheuttavan muutosta, sillä desinfioinnin jälkeen kädet ovat aivan yhtä mustat kuin ennen sitä.

Mutta metsä on aina metsä. Ja kuten meille on joskus sanottu: ”Lääkintämiehet tykkäävät metsästä.”.

Avainsanat: Inttimimmi, Leiriruoka, Metsäateria, Ruokapakki, Saara Takku, Sotilaskeittäjä