Anni Sinnemäen verkkaviikko

21.12.2011

Antiloopin askelin puolikkaalle

Maanantai

Saunassa mökillä tuoksuvat kuivuvat tatit.

Tulin maalta Turkuun vähän ennen aikojani ja juon kahvia Turun uuden pääkirjaston kahvilassa. Turun pää­kirjasto on kaunis, valoisa ja jo aamusta täynnä ihmisiä.

Turun rautatieasemalle ovat saapuneet Eduskun­nan ympäristövaliokunnan jäsenet. Valiokunta tapaa turkulaisia päättäjiä ja jatkaa sitten matkaansa Rau­malle, missä vietetään Selkämeren kansallispuiston avajaisia.

Bussissa nojaan päätäni ikkunaan, ja Pyhäranta lipuu ohi. Kuuntelen, kun ihmiset vaihtavat kuulumi­siaan. Minulle tulee huono olo, jos luen bussissa, joten rakastan bussilla matkustamista, koska silloin en voi tehdä mitään.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni Raumalla. Raumalaiset ovat illallisella riemukkaita. Kansallispuis­ton perustaminen kesti kauan, ja se kohtasi raivoisaa vastustusta. Edellinen eduskunta hyväksyi lain kansal­lispuistosta lopulta aivan viime töikseen. Raumalaiset ehdottavat maljaa edistykselle, koska nyt Selkämeren kansallispuisto on totta.

Tiistai

Kävelemme vanhassa Raumassa, joka on Unescon maailmanperintökohde. Talot ovat paikoin vinoja, mutta selvästi asukkaidensa vaalimia. Torilla kahvia  juovat miehet seisovat vähän kuin italia­laisissa pystybaareissa.

Kansallispuiston avajaisia juhlistetaan Kylmäpihlajan majakalla.

Vesibussi Linnea kuljettaa joukon saarelle, ja vaikka tuulee, on ulko­nakin lämmin. Majakka, jossa nykyään toimii hotelli, on 1950-luvulta. Rannat kasvavat katajaa ja tyrniä, jonka kirpeät marjat eksyvät suuhun.

Kiipeämme majakkaa kiertävälle terassil­le. Aurinko on loppukesän kuuma, se käy poskille ja lämmittää ne kokonaan. Meri on kirkkaansininen, ja olen iloinen, että olen ollut mukana kehittämässä kansallispuistoa, jonka tekeminen ei ollut helppoa.

Illalla Helsingissä luen Raimo Sundelinin valoku­vateosta Rauman saaristosta. Sundelin on kuvannut saaristoa vuosikymmeniä, osallistunut suojeluponnis­tuksiin ja haastatellut saariston vanhoja asukkaita, joi­den elämänmuoto on nyt jo kadonnut. Pidän vehreästä sadunomaisesta Nurmesluodosta, hyvänimisestä Omenapuumaasta ja karusta Kylmä-Santakarista. Valokuvistaan, joissa on lumen lukemattomia ilmene­mismuotoja, hän kirjoittaa kirjan lopussa surumieli­sesti: ”Marrasmustan muutos valkeaan ensilumeen on tallennettuna muistoiksi, kun talvia ei enää tule.”

Keskiviikko

Herään uneliaana enkä ehdi syödä aamiaista ennen töihin lähtöä. Töissä juon lukemattomia kupillisia mustaa tavallista kahvia, mutta mikään ei enää auta väsymykseeni.

Juoksen illalla töiden jälkeen alle viiden kilometrin lenkin. Se on nopein lyhyt lenkki, jonka olen juossut koko tällä kaudella. Hiekkatiellä rannassa sorsia ohit­taessani tuntuu siltä, että olen antilooppi.

Torstai

Menen aamulla bodyflow-tunnille. Tämä on syksyn toinen tunti, ja kello on puoli kahdeksan. Olen unelias ja höpisen kesken tunnin tyttärelleni Siirille. Hän käskee minun olla hiljaa. Rullaan selkääni alas vähän miten sattuu.

Tunnin jälkeen istun Siirin kanssa kahvilassa aamiaisella, jaamme croissantin ja panemme palasille appelsiinihilloa. Siiri on menossa kirjastoon lukemaan tenttiin, minä jatkan töihin pyörällä.

Töissä on lounaana spagettia ja soijabolognesea, jälkiruuaksi lettuja, hilloa ja kermavaahtoa. Hillo ja kermavaahto vetävät puoleensa. Olen nälkäinen, ruoka on hyvää. Matkalla takaisin työhuoneelle tapaan joukon afganistanilaisia naistoimittajia, jotka ovat tutustumassa suomalaiseen elämään ja suomalaisten naisten asemaan.

Työpäiväni kestää iltaan. Viimeinen tapaaminen on Vihreiden Helsingin valtuustoryhmän kokous. Käsitte­lemme peruskysymyksiä: kouluja ja joukkoliikennettä. Eniten mietimme sitä, mitä usein aiemminkin: anne­taanko lippujen hintojen nousta, kun rahaa on vähän ja uusia vuoroja on lisättävä.

Kunnallispolitiikassa ihmiset ajattelevat usein konkreettisia omia kokemuksia, kun miettivät päätök­siä. Ne, joiden tuttavapiirissä yli 43 euron kuukausilip­pu tuntuu kalliilta, painottavat hintojen edullisuutta. Minusta Helsingin joukkoliikenne toimii hyvin, koska tarvitsen yleensä raitiovaunuja, ja kävelen ja pyöräi­len paljon. Pidän uusia vuoroja melkein tärkeämpänä asiana kuin hintaa, kun ajattelen niitä ihmisiä, jotka ahtautuvat todella täysiin busseihin Pasilan asemalta joka aamu mennessään töihin.

Perjantai

Aamun ensimmäinen kokous käsittelee Euroopan taloustilannetta ja Kreikkaa. En pidä siitä, että Suomi vaatii itselleen vakuuksia mutta ei ole kunnolla mu­kana miettimässä sitä, miten rakentaisimme entistä vakaamman ja oikeudenmukaisemman talousjärjes­telmän. Jos talous romahtaa, vakuuksista ei ole meille hyötyä. Taloutemme ja työpaikkamme ovat sidoksissa Eurooppaan, joten viisainta olisi tehdä töitä sen eteen, että kaikki pärjäävät paremmin kuin viime vuosina.

Illalla menen elokuviin katsomaan Sergio Leonen dollaritrilogian ensimmäistä osaa, Kourallinen dollarei­ta. Elokuvateatteri on täynnä eri-ikäisiä miehiä. Eloku­vassa Clint Eastwood on nuori ja ampuu paremmin kuin muut. Ilta Bio Rexissä jatkuu trilogian kahdella seuraavalla osalla, mutta minä luovutan ja menen kauppaan ostamaan kalaa.

Lauantai

Aamulla juoksen yhdeksän kilometrin lenkin. Olen juossut heinäkuun alusta lähtien kaksi tai kolme kertaa viikossa: mökillä hiekkateitä, kaupungissa asfaltilla. Juoksen nyt kovempaa kuin pari kuukautta sitten, ja jyrkissä mäissä huomaan hyvin, kuinka paljon kevyemmin ne taittuvat.

Olen menossa häihin, ja ystävättäreni Terja on lu­vannut lainata minulle mekon. Omat vaatteet tuntuvat tylsiltä. Koetan ylleni erilaisia mekkoja. Paras löytyy, ja pohdimme yhdessä sopivat kengät ja laukun.

Häät ovat Suomenlinnassa, ja hääpari on onnellinen. Vanhempien puheet, kuten aina, tuntuvat kertovan tutuistakin henkilöistä uusia asioita. Ihmiset puhu­vat sekaisin avioliitoista ja politiikasta. Morsian on tanssiessaan kaunis. Vieraat kirjoittavat lapuille ohjeita ja tervehdyksiä avioparin ensimmäiseen hääpäivään. Minä kirjoitan vakavan lauseen kunnioituksesta ja anteeksiannosta. Painava suklaakakku tulee pöytään.

Sunnuntai

Pyöräilen kummipoikani syntymäpäiville. Vien lahjak­si tummansinisen pallopaidan. Olen ostanut paidan ollessani vieraana Marimekon Kiteen-tehtaalla, jossa olen nähnyt, kuinka naiset valmistavat pallopaidat leikkaamisesta neppareiden iskemiseen asti.

Päivänsankari on täyttänyt vuoden, ja hän simahtaa juhlien loppupuolella. Aikuiset istuvat pöydän äärellä, syövät marenkikakkua ja pohtivat kaikenlaista: lapsi on kiintynyt uudessa päiväkodissa hoitajaansa, Pussikaljaelokuva on menossa teattereissa, syksyn työt ovat alkaneet, mutta ovatko ne vakavasti ottaen käynnisty­neet?

Syntymäpäivien jälkeen käyn vielä veljeni luona. Veljeni isommat pojat syövät kikherneitä. Vanhempi heistä uppoaa sarjakuvaan, nuorempi viisastelee ja uhoaa. Kalevi-vauvan päähän sovitamme hassun uimalakin ja nauramme sille, kuinka vakavalta vauva voikaan näyttää outo uimahattu päässään.

Täytän Espoon Rantamaratonin ilmoittautumislomakkeen. Olen vakuuttunut siitä, että juoksen puolima­ratonin jotakuin­kin hyvin.

Teksti Anni Sinnemäki Kuvitus Anu Nieminen

Avainsanat: Anni Sinnemäki, Verkkaviikko