Blogi: Loppusota

20.12.2011

Saara Takku on 19-vuotias insinööriopiskelija. Hän harrastaa metsästys- ja koiraurheilua hyperaktiivisen paimenkoiran kanssa. Heinäkuussa Saara aloitti armeijassa. Riittääkö urheilullisen mimmin kunto alokkaalle?

Loppusota

Kun 180- ja 362- miehet kotiutuvat tammikuussa, on heille kolmea viikkoa aiemmin järjestetty loppusota. On julmaa pilaa, että kyseinen leiri on yhteinen myös meidän 270-taistelijoiden kanssa, vaikka kotiutuminen meille koittaakin vasta lähes neljä kuukautta leirin jälkeen. Mutta onhan se ihan ymmärrettävää, loppusodastamme tulisi melko tylsä, jos siihen osallistuisi pelkkiä lääkintämiehiä.

On ollut vuosien ajan perinne, että loppusota lähdetään sotimaan Lappiin, Rovalle. Sieltä kertoo tarinoita jo oma isäni, joka vietti aikanaan alueella kuusi viikkoa. Nykyinen loppusodan pituus on kaksi viikkoa, koska valtion budjetilla on rajansa. Ja viimeaikaisten säästötoimien tähden me emme lähteneet Rovalle laisinkaan. Vietimme viikon Pohjankankaalla. Aika säälittävän kuuloista, vai mitä? Kyllä siinäkin ajassa silti ehti palasiksi sirpaloitua.

Loppusotaan osallistuivat Niinisalon Tykistöprikaatin lisäksi muutkin Länsi-Suomen maa- ja ilmavoimat. Oli hurjaa siirrellä joukkoja yöaikaan, kun metsä oli täynnä taistelijoita kuka mistäkin. Varsinkin Panssariprikaatin panssarivaunut tekivät minuun vaikutuksen rymistellessään teiden syrjiä. Välillä saattoi ihan tosissaan uskoa olevansa sotatilanteessa.

Itse vietin loppusodan joukkosidontapaikalla eli JSP:llä. Potilaita meillä oli vähän, tuskin laisinkaan. Loppusodan osallistujat olivat suorastaan kiitettävän motivoituneita, ja suurin osa potilaista haki vain huulirasvaa tai jotain muuta mitätöntä. Sotatilanteessahan homma olisi aivan eri, ja joutuisimme huolehtimaan haavoittuneista ja kaatuneista.

Onnekseni pääsin kuitenkin loppuviikosta osallistumaan ”nyrkkiin”, mitä pidetään varsin kyseenalaisena kunniana. Upseerikokelas kävi esittelemässä meille karttojaan ja selitti nyrkin tarkoituksen. Kun vihollinen etenisi tiettyjen pisteiden ohitse, olisi vastaiskumme aika. Siihen käytettäisiin nyrkkiä, jonka tarkoitus olisi lyödä vihollinen heti takaisin. Nyrkkiimme kuului meitä lääkintämiehiä kolme, sekä lääkintäaliupseeri. Koko päivän odotimme hermostuneina huutoa rynnätä autoon ja siirtyä puolustusalueelle, ja kuuden tunnin odotuksen jälkeen meidät viimein palkittiin.

Mitättömältä vaikuttava tehtävämme oli kulkea nyrkkijoukon perässä paareja ja ensiaputarvikkeita kantaen. Sodassahan olisimme saaneet tekemistä ja potilaita, mutta tässä harjoituksessa ei onneksi kukaan vahingoittunut. Vaikka lähellä oli, kun me lääkintämiehet hiiviskelimme ja juoksentelimme heti etulinjan takana, ja lähes juoksimme kasapanokseen, joka ei onneksemme ollut kuin harjoituskappale. Muuten olisi hengenlähtö ollut lähes varma.

Suurimman työn meille tuotti huoltojaoksemme siirtyminen, jonka piti tietenkin tapahtua aina yöaikaan, huomiota herättämättä. Siirtymiset ovat henkisesti ja fyysisesti raskaita, kun joukkosidontapaikan hoitovalmius täytyy säilyttää viime hetkeen saakka. Valmistautumiskäskyllä voimme purkaa vain osan, ja lopullisella ”ajoon” –huudolla meidän täytyy pikaisesti purkaa teltta ja kantaa viimeisetkin raskaat hoitovälinelaatikot autoon.

Voin kertoa, että hajoamiset ovat välistä lähellä, kun kello on kolme aamuyöllä eikä nukkumiseen ole vieläkään mahdollisuutta. Unta verottivat myös kierto- ja puomivartiot, sekä päivystykset ja kipinävuorot joukkosidontapaikalla, sekä tietenkin oman teltan kipinävuoro. Kipinämies saikin olla tarkkana, sillä kamiinan sai pitää niin kuumana kun sielu sieti. Märkä ja luminen sää ei antanut meille armoa.

Loppujen lopuksi en sitten edes tiedä voitimmeko vai hävisimmekö me. Meidät oli jaettu sinisten ja keltaisten ryhmiin, ja taistelimme henkemme hädässä keskenämme. Ehkä on ihan hyväkin ettei meille kerrottu kumpi puoli voitti, eipähän kellekään jäänyt paha mieli.

Avainsanat: Inttimimmi, Niinisalon Tykistöprikaati, Saara Takku